jonkinlainen loppuyhteenveto

No, kuten harvat lukijani ehkä huomasivatkin, loppukeväästä ja alkukesästä blogin kirjoittaminen vähän unohtui. Tähän oli kyllä varsin hyvä syy, nimittäin elämä. Yksinkertaisesti alkoi olla niin kivaa ja kiireistä, että blogia en oikein muistanutkaan. Ajattelin kuitenkin korjata tilanteen tällaisella loppuyhteenvetomerkinnällä, jossa muistelen viimeisiä viikkoja ja erittelen kotiinpaluufiiliksiä.

Viimeiset viikot olivat, kuten jo sanottua, kivoja ja kiireisiä. Oli hurjasti juhlia, mukaanluettuna legendaariset Suomi-bileet, jotka suomalaisvertaistukeni kanssa järjestimme. Ystävyyssuhteet läheisimpien vaihtareiden kanssa syventyivät, ja pääsin paremmin tutustumaan erääseen hollantilaistutoriimmekin. En siis voi sanoa, ettenkö olisi saanut lainkaan hollantilaisia ystäviä. Oli ihana huomata, että on niitä hyviäkin tyyppejä. Hänelle lahjoitinkin valtaosan keittiöromppeestani - ja kaikesta muustakin, mikä pakkausvaiheessa tuntui ylimääräiseltä, esimerkiksi teippirullista :). Toukokuun loppu ja kesäkuun alku olivat lämpimiä ja aurinkoisia, vaikka toki niitä hollantilaistyyliin perinteisiä tuulisia ja sateisiakin päiviä nähtiin. Kun lähdin kotoa johonkin koko päiväksi auringon paistaessa, pakkasin mukaan varmuuden vuoksi aina pitkähihaisen ja sateenvarjon - olinhan sentään Alankomaissa. Kovin usein niille tuli käyttöäkin.

Opiskelun tiimoilta olin hurjan kiireinen, kevään toisessa periodissa minulla oli pari kurssia enemmän kuin ensimmäisessä. Kurssit olivat kuitenkin mielenkiintoisia, vaikka työmäärä olikin välillä aika hurja. Esseitä sai kirjoitella koko ajan ja lukemistakin oli enemmän kuin tarpeeksi. Tunnustettakoon, että pari kirjaa erästä nimeltämainitsematonta kirjallisuuskurssia varten jäivät miltei koskemattomiksi, kunhan selailin sieltä täältä ja loppukotitentissä käytin avuksi tunneilla tehtyjä muistiinpanoja. Niin, ne loppukotitentit. Niitähän oli. Yhden viikon olin linnoittautuneena huoneeseeni ja kirjoitinkirjoitinkirjoitin (tietysti aikaansaamattomuuskohtausten värittämänä). Juuri tähän aikaan minulla kävi vieraita Suomestakin, vähän jäi harmittamaan, etten ehtinyt heidän kanssaan juurikaan hengailla. Olivat kovin omatoimisia ja viihtyivät kuitenkin, joten eipä siinä kai mitään sitten. Sain kursseista kuitenkin ihan kivat arvosanat ja opintopisteitäkin onnistuin kevään aikana suorittamaan 25, mikä oli ihan hyvin mielestäni.

Kotiinpaluu tuli jotenkin yllättäen, ja huvittavahko vuokranantajakin tuli päivää aikaisessa tarkastamaan asunnon kunnon, joten hirmuinen kiire tuli siivota asunto sellaiseen lähtökuntoon. Sain kuitenkin viikonlopun vielä asua siellä, onneksi. Lähtö kun oli maanantaiaamuna ja olisin ollut varsin käärmeissäni, jos olisin turhan maksanut loppukuusta vuokran ja silti tullut häädetyksi ennen aikojani! Hollannin ihana ennalta-arvaamaton junaliikennekään ei tietenkään toiminut ihan moitteettomasti matkallani lentokentälle. Olin tarkoituksella katsonut junan, joka menee Nijmegenista suoraan Amsterdamiin, jottei minun tarvitsisi painavien kassien kanssa vaihtaa junaa. No, ei olisi pitänyt taaskaan luottaa siihen. Utrechtissa tuli taas pitkä hollanninkielinen kuulutus ja ihmiset alkoivat häipyä junasta. Yritin kysellä muilta ihmisiltä, ja lopulta selvisi, että kyseinen juna lähtisi takaisin Nijmegeniin, ja juna Amsterdamiin Schipolin lentokentälle lähtee aivan eri raiteilta. Siinäpä sitten juoksin ja pääsin menemään portaitakin alas ja ylös. Onneksi tapasin ystävällisiä hollantilaispoikia, jotka kantoivat laukkuni portaat ylös, kun taisin näyttää semisti säälittävältä. Seuraavaan junaan päästessäni rentouduin vähän, mutta turhaan taas. Amsterdamin eteläpuolella ilmoitettiin, että tämä juna jääkin tänne. Taas pääsin sitten etsimään junaa, jolla päästä määränpäähäni. Onneksi se pienen etsimisen jälkeen löytyi ja pääsin jopa lentokentälle asti. Koska minulla ei ollut Nijmegenissa vaakaa, toivoin, ettei laukkuni olisi liian painava. Tietenkin se oli. Ja koska lensin AirBalticilla Riikan kautta Helsinkiin, olisin joutunut maksamaan ylimääräisistä kiloista tuplahinnan kahden erillisen lennon vuoksi, jouduin alkaa heittää tavaraa kuuden kilon edestä roskiin - näiden kuljettaminen Suomeen kun olisi maksanut yli 200 euroa, eikä minulla ollut niin paljon ylimääräistä rahaa enää siinä vaiheessa. Ihmiset jonossa tuijottivat ja naureskelivat, eivätkä ilmeisesti tajunneet minun olevan suomalainen, kun avoimesti suomeksi ihmettelivät tilannettani vieressäni. Tyydyin vain mulkoilemaan heitä ja päätin olla sanomatta yhtään mitään. Lopulta pääsin sitten Suomeen saakka hiukan kevyemmän laukun kanssa, mutta toki logistiset ongelmat eivät vielä päättyneet. Matkatavarat tulivatkin Helsingissä eri terminaaliin ja lähdin sitten muiden matkustajien kanssa niitä metsästämään. Senpä takia myöhästyin sitten siitä bussista, jolla olisin mennyt Jyväskylään. Päätin, että no, menenpä sitten junalla, ja lähdin lentokenttäbussilla rautatieasemalle, missä tapasin siskoni. Rautatieaseman lipunmyyjä kertoi viimeisen junan Jyväskylään lähteneen kymmenen minuuttia aiemmin. Kännykän nettiselaimella sisareni kanssa selvitimme, että kappas Kampista lähtee bussi Jyväskylään kymmenen minuutin sisään ja sittenpä juostiin! Olisin toki päässyt siskoni luo yöksi, mutta pitkän matkan jälkeen halusin jo kotiin, etenkin kun herra Avomies oli pari päivää myöhemmin lähdössä kesätöihin toiselle paikkakunnalle. No, ehdittiin! Olin lähtenyt Nijmegenista ennen yhdeksää aamulla 21.6. ja saavuin Jyväskylään hieman ennen yhtä aamuyöllä 22.6.

Olin jotenkin hölmösti kuvitellut, että kotiutuminen tapahtuisi helposti ja sutjakkaasti, enkä ainakaan sitä kotiinpaluukulttuurishokkia saisi. Vannomatta paras, samaa mieltähän olin sinne mennessäni, en minä varmaan mitään kulttuurishokkia saa. No, tulihan se kotiinpaluushokkikin. Kaikki Suomessa tuntui jotenkin pysähtyneeltä ja tylsältä ja kulahtaneelta. Ihmiset intoilivat joistain hölmöistä ja vähäpätöisistä asioista, enkä oikein jaksanut ymmärtää, että miksi. En myöskään suuremmin arvostanut kavereiden pyyntöä: "No, kerro kaikki!" Miten voi kertoa kaiken, kun on melkein puoli vuotta ollut poissa ja kokenut jotain aivan erilaista? Olihan minulla siis alussa kurjaa, sitä en kiellä, mutta ehkä se oli se alun kurjuus, mikä sai ne loppuaikojen ilot tuntumaan vielä suuremmilta. Vaikka olinkin ikävöinyt kotiin jonkin verran, oli jotenkin tosi karua, että yhtäkkiä minut irroitettiin siitä ympäristöstä, johon olin sopeutunut ja tuikattiin takaisin tänne tylsään Keski-Suomeen. Sain vaihdon aikana muutaman hyvin läheisen ystävän, ja nyt hekin ovat palanneet koteihinsa, eikä me enää eletä samaa elämää yhdessä, niin kuin Nijmegenissa tehtiin. Nijmegenissa olimme ikään kuin perhe, ja sitä sellaista yhteenkuuluvaisuutta ja yhdessä tekemistä kaipaan. Ei me Suomessa tavata kavereita kokkailun merkeissä ja syödä yhdessä viiniä juoden. En oikein osaa sanoa miksi, se ei vain jotenkin tunnu luontevalta näiden ihmisten kanssa täällä.

Nyt kun eletään jo syyskuun loppupuolta, niin toki olen jo sopeutunut tännekin. Matkakuume kuitenkin vaivaa, ja suunnittelemme vaihtarikavereiden kanssa jo vierailuja toistemme luo, jotka tosin ikävä kyllä eivät taida vielä hetkeen olla toteutettavissa. Yhteyksissä ollaan kuitenkin tiiviisti. Nijmegenissa tehdyt opintoni sain hyvin sisällytettyä tutkintooni. 19th-Century American Literature, Multiculturalism in North America I ja II sekä Sexuality in Contemporary Media Culture sujahtivat näppärästi englannin aine- ja syventäviin opintoihin sekä Dutch Culture and Societyn saan ilmeisesti laitettua Intercultural Studies -opintokokonaisuuteen. Täytyypä kyllä sanoa, että oikeastaan opiskelu Jyväskylässä tuntuu varsin kevyeltä tuon Radboudin jälkeen! Tuntuu ihan kummalliselta, kun ei ole hirveästi luettavaa ja kirjoitettavaa joka kurssin joka tunnille. Toki tekemistä nytkin riittää, mutta ei ehkä ihan samassa mittakaavassa kuin siellä. Näin jälkikäteen sanoisin, että kannatti todellakin lähteä vaihtoon. Se antoi niin paljon vaikeuksista huolimatta, että lähtisin uudestaan vaikka heti. Ja jos joku ikinä kysyy minulta, että kannattaako lähteä, niin varmasti pidän paatoksellisen nostalgian värittämän puheen siitä, että todellakin kannattaa :).

Nyt kun katson tuota ennen lähtöäni kirjoittamaan toiveet ja pelot -listaa, niin osa peloista oli kyllä ihan aiheellisia eikä kaikki toiveet toteutuneet. Kämppiksethän olivat ihan omituisia hollantilaisia, joihin en tosiaan tutustunut ollenkaan. Vain parin nimen edes tiesin, eikä kyse ole siitä, ettenkö olisi yrittänyt. Uunia en oppinut koskaan käyttämään, joten leipominen jäi ja jonkin verran lihoinkin eikä siellä yliopistoliikunnassakaan juuri tullut käytyä, kun meni hermot jo siihen tunneille ilmoittautumissysteemin, kun se oli pelkästään hollanniksi. Huoneestani löytyi jos jonkinlaista ötökkää, mutta jalkasientä en saanut. Pyörällä kaaduin kerran, mutta silloin ei ollut enää lunta, eikä pääkään lähtenyt irti, ja onnistuin saamaan kavereita enkä jäänyt yksin. Eikä parisuhde kaatunut tai kissat vihanneet :). Tästä on hyvä jatkaa. Tämä lienee viimeinen merkintäni tähän blogiin, mutta mistäpä sitä tietää, jos aloitan joskus uuden Erasmus-työharjoittelusta vaikkapa 8). Kiitoksia niille, jotka jaksoivat lueskella :).

Lisää matkailua 23.-24.4.

Viime viikonloppuna aikomuksenamme oli parin toverin kanssa vuokrata auto ja kierrellä Alankomaita. Se suunnitelma sitten ei aivan toteutunut, kun joukossamme ei ollut yhtään henkilöä, jolla olisi ollut sekä kansainvälinen ajokortti että luottokortti. Päätimme siis tuhlata automatkaa varten varatut rahat junalippuihin ja matkustella joka tapauksessa, koska olisihan se ollut varsin mälsää ja kuivaa jäädä vaan Nijmegeniin mököttämään.

Perjantaina käväisin toisen toverin kanssa Den Boschissa. Se oli varsin sympaattinen kaupunki, ja ilma oli kuin morsian. Maistoimme bosschenbol-leivoksia ja taapersimme ympäriinsä keskustassa. Pysähdyimme torille syömään ranskalaisia ja tovi istuskeltiin viihtyisän italialaisravintolan terassilla.

Lauantaille meillä sen sijaan oli paljon ohjelmaa, tarkoituksena kun oli käydä läpi melkein kaikki ne paikat, jotka oltiin suunniteltu lauantaita sekä sunnuntaita varten. Nimittäin juna-asemallamme oli tarjous, jolla sai päivälipun kahdelle hengelle 45 eurolla. Tällä lipulla sai yhden päivän aikana matkustaa niin paljon kuin lystäsi, joten toki tartuimme tarjoukseen, vaikka meitä olikin vain kolme. Siitä huolimatta matkaaminen tuli reilusti halvemmaksi kuin yksittäisiä junalippuja ostamalla.

Tapasimme juna-asemalla aamuyhdeksältä ja suuntasimme ensimmäiseksi Leideniin. Tarkoituksenamme oli sieltä jatkaa bussilla Keukenhofin tulppaanipelloille, mutta suunnitelmat muuttuivat, kun näimme sen järjettömän jonon siihen bussiin. Olisimme saaneet jonottaa pelkkää bussiinpääsyä reilun tunnin eikä hirveästi huvittanut kokeilla, kauanko jonottaminen olisi jatkunut sitten puistoon sisään mennessä ja sieltä lähtiessä, meillä kun kuitenkin oli vain se yksi päivä matkailua varten, ja lippujen hintakin oli varsin huikea. Viimeinen niitti oli kuitenkin se, kun jonosta bussiinsiirtyjät alkoivat huutaa ja tapella keskenään, että kuka nyt on varmasti odottanut kauiten ja ansaitsee päästä tähän bussiin. Halusimme hieman stressittömämmän päivän, ja niinpä lähdimme katsastamaan Leidenin keskustaa. Sää suosi meitä jälleen, ja kanaalien täyttämä keskusta säteili vihreänä. Bongasimme kanaalin vierestä mainoksen, jossa kerrottiin veneajelusta. Kiinnostuimme, ja saman tien paattia ohjaava mies tuli kosiskelemaan meitä venekiertoajelulle. Hinta ei ollut järin itkettävä (vain 7,5e verrattuna 14e Keukenhofin sisäänpääsymaksuun), ja koska vene oli lähdössä viiden minuutin sisään, päätimme tarttua tarjoukseen. Leidenissä on jopa 80 siltaa, ja kaikilla niillä on oma nimi. Näin ne toimivat veneilijöille vähän niin kuin katujen nimet kävelijöille. Kanaalissa oli paljon venetaloja, haaveilimme kilpaa siitä, mihin muuttaisimme sitten kun olemme rikkaita. Opas piti kierroksen englannin kielellä, vaikka veneessä oli paljon hollantilaisiakin - kaikkihan tässä maassa kuitenkin ymmärtävät englantia. Leideniä on kutsuttu pikku-Amsterdamiksi, mutta mielestäni Leiden oli paljon Amsterdamia sympaattisempi ja sievempi kaupunki. Suosittelen lämpimästi :). Veneajelun jälkeen olimme hilpeällä mielellä, ja päätimme metsästää jostain evästä. Ruokailun jälkeen suuntasimmekin taas juna-asemalle ja kohti Haagia.

Haag oli melkoinen pettymys, etenkin kauniin Leidenin jälkeen. Keskusta oli jotenkin ahdas ja, mitenhän sen nyt sievästi muotoilisi... ruma. Ei kai sille sen parempaa sanaa löydy. Ihmiset olivat kaikki naama norsun...sukupuolielimillä ja talot olivat suuria möhkälemäisiä neliöitä. Emme erityisesti arvostaneet tätä kaupunkia, hetken kiertelyn jälkeen suuntasimme raitiovaunulla rannalle, koska tiesimme siellä sellaisen olevan. Ranta sitä vastoin oli aivan ihana, joten ei tuo Haag nyt ihan hirveän kamala paikka lopulta ollut. Merivesi oli jäisen kylmää, mutta pitihän siihen käydä varpaat upottamassa kuitenkin. Haagissa sijaitsee myös Madurodam-niminen teemapuisto, sellainen mini-Hollanti. Aikomuksenamme oli käydä sielläkin, mutta mieluummin hengailimme rannalla hieman pidempään. Rannalla tarpeeksi kauan oleskeltuamme palasimme kaupungin keskustaan, ja jatkoimme matkaa junalla Rotterdamiin.

Rotterdam oli kiva, mitä siitä nyt ehti nähdä. Ensin suuntasimme keskustaan, jossa ihmiset vaikuttivat kovin hilpeiltä, ja istahdimme hetkeksi terassille. Sen jälkeen yritimme mennä metrolla satamaan, mutta ilmeisesti metrossa käy maksuvälineenä vain OV-Chipkaart, joka on jokin ihmeellinen hollantilainen erikoisuus, jota emme ihan ymmärrä, ja jollaista meillä ei ainakaan ole. Kartasta katsomalla osasimme kuitenkin suunnistaa satamaan päin kävellenkin, kun ei se nyt sentään kaukana ollut. Joku amerikkalainen neiti saattaisi tosin olla kanssani hiukan eri mieltä :p. Matkalla tuli vastaan "Walk of Fame", mistä löysimme usean kuuluisuuden jalan- tai kädenjäljet. Sataman jälkeen lähdimme etsimään Suomen Merimieskirkkoa, koskapa tahdoin ostaa ruisleipää, jota tiesin siellä myytävän. Kartasta katsottuna reitti ei ollut kovin pitkä, mutta kävellen se ei ollut hirmuisen lyhytkään, ainakaan koko päivän matkustuksen jälkeen. Saavuimme sinne kuitenkin menestyksekkäästi, olin kovin ylpeä itsestäni, kun onnistuin sen sieltä bongaamaan. Sitä ennen hiipparoimme jossain Rotterdamin Redlight Districtin tienoilla, se kun oli matkan varrella. Henkilökunta Merimieskirkolla oli hurjan mukavaa ja suomenkielistä. Mukaan tarttui ruisleipää, hapankorppua, karjalanpiirakoita ja läjä karkkia. Josko näillä nyt koti-ikävä lähtisi :).

Sitten olikin jo aika suunnata kotiin. Matka oli mukava, mutta olihan se tietysti mukava palata Nijmegeniinkin "omaan" sänkyyn. Olimme loppupeleissä varsin tyytyväisiä, että matkailua olikin vain yksi kokonainen päivä, ei sunnuntaina ehkä olisi enää jaksanutkaan.

Kiva Hollanti osa 2: Maakuntamatkailua

Elämää on siis Nijmegenin ulkopuolellakin. Nijmegenin lisäksi olen nähnyt kolme muuta hollantilaista kaupunkia: Amsterdamin, Arnhemin ja Utrechtin. Amsterdamissa käytiin ensin orientaatioviikolla, ja toisen kerran kävin siellä helmikuussa herra Avomiehen kanssa. Kolmas Amsterdamin vierailu tapahtunee tässä kuussa amerikkalaisystäväni kanssa. Keväinen Amsterdam on varmasti kovin kaunis, maltan tuskin odottaa. Luultavasti käväisen myös Den Boschissa lähiaikoina amerikkalaisystäväni seurana, sillä hänen täytyy hakea oleskelulupansa sieltä asti. Ihanaa tämä byrokratia. Mutta toisaalta kivaa, että on jokin tekosyy mennä käymään, voihan se olla vaikka kuinka kiva kaupunki.

Arnhem sijaitsee Nijmegenista 10 minuutin junamatkan päässä, varsin lähellä siis. Käytiin siellä Dutch history and society -kurssilla ihmettelemässä open air -museota. Se oli varsin hieno, sinne on siirretty ja uudelleenrakennettu vanhanaikaisia hollantilaisia rakennuksia - ja varsinkin tuulimyllyjä! Kuulemma se on kesäsesongin aikaan vielä kivempi, kun silloin siellä on näyttelijöitä, jotka ovat muinaisia hollantilaisia työläisiä. Tarvinnee siis mennä sinne uudelleen. Sisäänpääsymaksu on vaivaiset neljä euroa, joten eiköhän sekin vielä ennen kotiinlähtöäni tapahdu. Olen tosin harkinnut museokortin hankintaa. Se maksaa 22 euroa, ja sillä pääsee kaikkiin Alankomaiden museoihin ilmaiseksi. Kun ottaa huomioon, että Van Gogh -museo Amsterdamissa perii 15 euron sisäänpääsymaksun, tuo kortti varmasti maksaa itsensä takaisin hyvinkin nopeasti. Open air -museon jälkeen lähdettiin vielä kiertelemään omatoimisesti Arnhemia parin muun vaihto-opiskelijan kanssa, ja kyllä kannatti. Arnhem ei ole kovin suuri kaupunki, mutta se on sitäkin sympaattisempi. Sieltä saa tuoreita stroopwafeleita, ja jo valmistusprosessi on sen verran hauskan näköinen, että siitäkin jo mieluusti maksaa sen reilun euron. Ja oi oi, miten herkullisia ne ovat! Arnhemista löytyy myös jollekin pyhimykselle omistettu goottilaistyylinen kirkko. Löydettiin se sattumalta, ja mentiin tietysti katsomaan. Torniin ylös meneminen hissillä olisi maksanut pari euroa, mutta koska ilma oli synkähkö, päätimme mennä kurkistamaan jokin toinen kerta. Maksutta kirkkoa sai tutkiskella muuten. Löysimme alttarin takaa kellariin vievät portaat, ja koska näytti kovasti siltä, että sinne saa mennä (miksi siinä ei muuten olisi ollut jonkinlaisia esteitä?), tottakai uteliaina menimme tutkimaan. Kellarista löytyi hautaholvi, ja ilmeisesti jonkun/joidenkin pyhäinjäännökset! Luita ja pääkalloja, oli varsin jännää. Erilaisia kummallisia hämähäkkejä myös, onneksi araknofoobikkona kykenin hillitsemään itseni, koska kokemus muuten oli erittäin mielenkiintoinen. Kirkko oli ilmeisesti alunperin ollut katolinen, mutta koska katolisia keskiajalla kiellettiin harjoittamasta uskontoaan julkisesti (muista maista poiketen heillä kuitenkin oli lupa pysyä katolisena!), oli se muutettu protestanttiseksi ja näin ollen se oli kovin koruton koristeluissaan. Toki goottilainen arkkitehtuuri jo itsessään oli kovin vaikuttavaa, joten ei se kamalasti mitään pyhimysten kuvia kaivannutkaan.

Utrechtissa käytiin viikko sitten perjantaina. Lähdimme aamulla ja palasimme Nijmegeniin illalla. Eräällä saksalaisystävälläni oli junien alennuskortti, jolla hän sai ostaa neljä lippua, joten matkakaan ei tullut maksamaan puupenniä enempää. Olen itsekin harkinnut tuon alennuskortin ostamista, joskaan en ole varma, kannattaako se enää. Se kuitenkin maksaa 55 euroa, mutta sillä saa kaikista junamatkoista 40% alennuksen. Sitä varten täytyy olla myös hollantilainen pankkitili, jonka avaamiseen menee kolmisen viikkoa. Taas tätä byrokratiaa. Mutta palataksemme Utrechtiin. Utrecht oli ihan uskomattoman kaunis kaupunki. Vähän niin kuin Amsterdam pienoiskoossa, mutta pienemmällä määrällä seksi- ja huumekauppoja. Turistikaupunkihan Utrechtkin tosin on, mikä kyllä näkyi hintatasossa. Utrechtin keskustan läpäisee kanaali, ja tiet ovat hyvin vanhat kivistä rakennetut. Kanaalin kaiteessa oli sympaattinen taulu, jossa varoitettiin ihmisiä kompuroimasta kiviteillä, koska ne ovat niin vanhoja. No, pari kertaa meinasin lentää turvalleni, mutta olihan minua sentään varoitettu! Talot olivat somia ja värikkäitä. Siellä en kyllä ikimaailmassa uskaltaisi ajaa pyörällä, niin kuin suurin osa kaupungin asukkaista. Tiet ovat kapeat, ja pyöräilijät jakavat tiet autojen kanssa. Muutenhan tässä maassa pyöräkaistat ovat useimmiten jalkakäytäviä paremmassa kunnossa. Käytiin pannukakkuravintolassa syömässä, näiden pannukakut (pannekoeken!) muistuttavat kovasti suomalaisia lättyjä, mutta näillä on tapana laittaa taikinaan sekaan rusinoita, juustoa, pekonia, sieniä, mitä vaan. Enimmäkseen vain harhailimme ympäri kaupunkia ja kävimme pienissä sympaattisissa putiikeissa ja pysähdyimme markkinakojujen luona. Sää ei ikävä kyllä suosinut meitä, mutta uutta päivän retkeä tuohon sympaattiseen kaupunkiin jo suunnittelemme. Hieman kävi mielessä, että miksi ihmeessä osuin johonkin Nijmegeniin, kun tästä maasta löytyy niin paljon söpömpiäkin kaupunkeja! Ensi kerralla, jos olen sen museokortin onnistunut hankkimaan, täytyy kyllä käydä pupumuseossa! Tällä kertaa aika ei ihan riittänyt kaikkeen.

Kiva Hollanti osa 1: Kevät!

No niin, ensiksikin pahoittelut, että on tämä bloginkirjoitus vähän jäänyt. Korjaan tilanteen tekemällä pari päivitystä nyt :). Olen ollut aikeissa kirjoittaa monta kertaa, ja muutaman kerran aloittanutkin. Firefox ei vain hirveän hyvin tulee blogspotin kanssa toimeen, ja se yleensä aina kaatuu, kun yritän päivittää. Tässä nyt opettelen Operan kanssa yhteiseloa, vaikka adblockittomuus vähän ahdistaakin. Ainakaan ei jumita läheskään yhtä paljon!

No mutta, tässä kirjoitustauon aikana tämä Hollanti on muuttunut ihan kivaksi. Voisi siis sanoa assimilaatioprosessini olevan varsin hyvässä vaiheessa ja sen kulttuurishokkivaiheen menneen suurimmaksi osaksi ohitse. Vihdoinkin! Eipä tässä kovin paljon kauempaa olisi jaksanutkaan angstailla. 

Yksi merkittävä syy tähän on kevät. Täällä on nimittäin melkein kesä jo! Toki välillä (esim. eilen) on vieläkin kylmää ja tuulista ja välillä vähän sataakin, mutta enimmäkseen olemme saaneet aurinkoa ja lempeitä säitä. Valoa! Olen erittäin tyytyväinen, että valitsin kevätlukukauden syyslukukauden sijaan, kun sitä viime keväänä mietiskelin. Syksyllä tulee vain kylmempi ja synkempi, nyt taas valo vaan lisääntyy jatkuvasti ja kesä lähenee. 

Olen nyt ollut täällä kaksi kuukautta, viikon ja yhden päivän. Jäljellä on noin kaksi kuukautta ja kolme viikkoa. Puoliväliä siis lähennellään jo kovasti! Herra Avomies tulee käymään kahden kuukauden kuluttua. Varsin näppärää, voin sitten hänen mukaansa laittaa kaikki talvi- ja sisustuskrääsät, ja näin minulla on enemmän tilaa matkalaukussani, kun kotiinlähtö koittaa. Täytynee vain muistuttaa, ettei sitten kovin paljon ota omia matkatavaroita mukaan 8). 

Näin kevään tullen Nijmegen on muuttumassa todella kauniiksi. Täällä on paljon puita, ja nyt ne alkavat kasvattaa pikkuruisia lehtiä. Nurmikentillä on hurjasti kaikenmaailman tulppaani-istutuksia, ja ne alkoivat kasvaa heti ensimmäisten auringonsäteiden myötä. Minun asuintaloni tosin lienee rumin rakennus koko Nijmegenissa, tai ehkä se kilpailee järjettömän monsterirakennuksen kanssa, joka on ilmeisesti alunperin ollut Philipsin omistuksessa. Nykyään sen omistaa firma nimeltä NXP. Tässäpä linkki tuohon hirvitykseen: http://www.ice-ontwikkeling.nl/webcam/pictures/lores/tmp/current.jpg (sori, en osaa laittaa noita linkkejä silleen tekstiin, koska olen vähän vajaa). Silloin ensimmäisen viikon eksymisyönäni jouduin ohittamaan tuon uhkaavan rakennuksen, ei muuten ollut järin lystikästä!

Noh, noita kahta kamaluutta lukuunottamatta täällä on todella nättiä. Koto-Suomessakin on kuulemma vihdoin lumet sulamassa, mutta eipä silti käy kateeksi. Ei kamalasti nappaisi tarpoa jalat polvia myöden märkinä sohjossa tai liukastella jäällä. Tsemppiä sinne siis! :)

Löytöretkeilyä, karnevaalia ja sairastelua

Viime viikko oli lomaa, koska oli karnevaalit. Karnevaaleja vietetään katolisissa maissa ennen paaston aloitusta. Dutch history and society -kurssin luennoitsijan mukaan hollantilaisista 27% on katolisia, ja se ilmeisestikin riittää siihen, että koko väestö voi juhlia karnevaaleja. Veikkaisin, ettei kovinkaan moni niistä pellepukuisista ympärikännisistä mölyapinoista kyllä aloittanut mitään paastoa kinkereidensä jälkeen. No, loma oli kuitenkin tervetullut jopa kahden viikon opiskelun jälkeen. Sain vieraakseni herra Avomiehen maanantaina, ja viime sunnuntaina hän lähti takaisin Jyväskylään pitämään kotiamme pystyssä. Viikko oli ihana, vaikkakaan en hirveästi lomalle annettuja kotitehtäviä saanut tehtyä.

Monet vaihto-opiskelijat matkustelivat paljon loman aikana. Jotkut kävivät Lontoossa, jokunen eri paikoissa Saksaa ja taisipa joku olla Pariisissakin. Minä matkustin Düsseldorfiin noutamaan herra Avomiestä, ja perjantaina vietimme päivän Amsterdamissa. Orientaatioviikonkin aikana käytiin Amsterdamissa, mutta jotenkin nyt kaupungista sai mukavamman kuvan. Viimeksi vain kierreltiin ympäriinsä vesisateessa ja käytiin kahvilla ja syömässä. Toki nytkin satoi, niin kuin Hollannissa näköjään erittäinkin usein, mutta sää oli kuitenkin lämpöisempi. Ehkä se kevätkin on tulossa tänne. Amsterdam on hauska kaupunki, erilainen kuin mikään muu kaupunki, jossa olen koskaan käynyt. Se on kaunis ja siellä on paljon kissoja eri ravintoloissa ja kaupoissa hengailemassa.

Vähän toivoin, että herra Avomiehen vierailu saisi minut suhtautumaan hieman positiivisemmin tämänhetkistä asuinsijaani kohtaan, ja ainakin jossain määrin niin kävikin. Tuli tosin huomattua, että aika vähän tyypillisiä hollantilaisia paikkoja täällä Nijmegenissä on, ottaen huomioon, että kaupunki on kuitenkin Hollannin vanhin. Eräänä päivänä kävimme kahvilla ranskalaisessa kahvilassa, söimme illallista italialaisessa ravintolassa ja kävimme siiderillä irlantilaisessa pubissa. Italialainen ravintola oli kyllä löytö, ja sinne aion palata uudelleenkin. Omistaja on ihan oikeasti italialainen, ja hyvin sympaattinen paksu mies. Ja tietysti ruokakin on ihan käsittämättömän herkullista. Amsterdamissa kävimme meksikolaisessa ravintolassa, jonka tarjoilija oli leikisti espanjankielinen. Joka väliin rouva huikkasi "Si!", mutta kovin epäespanjalaiseen tyyliin hän äänsi sanat "pollo", "mexicana" ja "tortilla". No, ruoka oli hyvää sielläkin, ja tämän paikan Pepe-kissa oli varsinainen sydäntenmurskaaja.

Toki sitten sairastuin viikonlopun aikana, ja nyt kärsin jostain, jota kutsun hollantilaiseksi ameebaflunssaksi. Kävin tänään apteekissa melkein keskustassa saakka, kun vasta kotiintulomatkalla huomasin, että olisihan täällä Hatertissakin ollut apteekki. Ei kuitenkaan harmittanut, sillä apteekkiretki oli kovin antoisa muuten. Sen lisäksi, että sain erikoisia pyöreitä punaisia pillereitä (jotain Ibumaxia vastaavia nuo siis ovat, väri vähän järkytti, eikä muotokaan ole mikään kovin helposti nieltävä), löysin ihan uuden palan tätä kaupunkia. Katselin nimittäin eilen netistä De Natuurwinkel -nimisen ekokaupan sivuja, ja havaitsin sellaisen olevan Nijmegenissakin Groenestaatilla. Kyseinen katu oli hyvin lähellä apteekkia, jossa kävin, joten päätin vesisateesta huolimatta käydä kurkistelemassa, josko onnistuisin tuon ekokaupan löytämään, kun sää oli kuitenkin muuten melko lämmin. Groenestraatilta löytyi vaikka mitä, ja alue oli kovin kaunista. Jonkinmoinen kirkkokin siellä taas vaihteeksi oli, hieno semmoinen. Kirkkojakin täällä tuntuu olevan ihan kaikkialla. Löysin kuin löysinkin tieni De Natuurwinkeliin, ja siellä oli vaikka ja mitä! Paitsi soijarouhetta. Alan tulla siihen tulokseen, etteivät ne Hollannissa edes tiedä, mitä soijarouhe on, kun sitä ei mistään löydy. Ehkä täytyy lahjoa joku Suomesta lähettämään sitä. Kuitenkin, löysin luomutäysjyväpastaa, suitsukkeita ja ympäristöystävällistä pyykinpesujauhetta, joten turha reissu ei ollut. Asiakaspalvelija oli mukava nainen, ja sitä kovasti kiinnosti, mistä olen ja miten olen tänne päätynyt. Tuli tosi hyvä mieli, kun kerrankin jotain paikallista tuntematonta ihmistä kiinnosti olemassaoloni. Sellaista ei täällä ole juuri tähän mennessä tapahtunut. Varmasti menen tuonne kauppaan vielä toistekin. Löysin vielä bussin kulmilta, joka vei minut lähelle kotiani, ja nyt osaan tuonne varmasti pyöräilläkin. Huvitti hieman, kun tajusin sen bussin menevän juuri niitä reittejä, joita harhailin silloin eksymisyönäni. Tiedänpähän nyt ainakin, missä silloin olin.

Tajusin tuossa, että ylihuomenna olen ollut täällä jo tasan kuukauden. 1/5 on siis jo takana. Enää ei ehkä tunnu ihan niin toivottomalta, kun on enää neljä saman mittaista pätkää, ja sitten olenkin jo kotona taas. Jos parin ensimmäisen viikon teemana oli "Excuse me" niin nyt viime aikoina se on tuntunut olevan "Sorry, I don't speak Dutch". Suurimmat kompastuskiveni liittyvätkin tuohon kieleen. Olen kyllä huomannut jo ymmärtäväni yllättävänkin paljon, mutta en lähellekään tarpeeksi, jotta oikeasti kykenisin tuolla kielellä kommunikoimaan. Pienin askelin. Olen yrittänyt kovasti löytää positiivisia asioita täältä tuon viime kertaisen angstaukseni jälkeen, ja on niitä löytynytkin. Yliopisto on hyvä. Luennoitsijat ovat mukavia ja tietävät paljon, etenkin sellaiset, joiden nimi on Hans. Stroopwafelit on hyviä. Olen saanut hyviä ystäviä. Harmittaa jo etukäteen, että niiden läsnäolosta joutuu luopumaan, kun lähtee kotiin. Ne ottaisin mieluusti mukaani Jyväskylään, jos jotain pitäisi ottaa. Täällä on myös hassun näköisiä hienoja puita. Ja hienoja taloja, ja vettä lähellä.

Tyhmä Hollanti!

Viime päivinä hollannin kieli ja muutama muukin hollantilainen asia on aiheuttanut melkoista turhautumista täällä päin. Sain liikuntakortin, ja setä liikuntakeskuksella neuvoi, että netissä on helppo ilmoittautua tunneille (täällä päin on tapana semmoinen, jottei sali tulisi liian täyteen). Noh, kokeilin kotona ja sanoisin, ettei niin helppoa sittenkään. Nimittäin se sivu, jolla ilmoittaudutaan, on tokikin saatavilla vain hollanniksi. Kiva! Olisin myös ollut kiinnostunut menemään Pilates-tunneille, mutta niitä ei suositella sellaisille, jotka eivät osaa hollantia, että se siitäkin sitten. Tajusinpa sitten, että niin ne on varmaan kaikki muutkin tunnit hollanniksi vain, mikä ei ole minun kannaltani kovin hyvä, kun en suomalaisillakaan tanssillilla liikuntatunneilla erota oikeaa vasemmasta 8). Vähän kaduttaa, että menin hommaamaan koko kortin, olisin voinut sen 36 euroa paremminkin sijoittaa. Palaan asiaan myöhemmin, kun olen vähemmän ärsyyntynyt koko systeemin.

Minun korviini hollannin kieli kuulostaa siansaksalta. Sitä kuulee kaikkialla koko ajan eikä siltä ole missään turvassa. Se on alkanut ärsyttää suunnattomasti, kun sitä ei ymmärrä. Yliopistoruokalassa kassatädit ja -sedät puhuvat minulle hollantia, vaikka puhun itse heille englantia. Samoin tapahtuu usein kaupassa. Onneksi hollantilaiset numerot muistuttavat saksalaisia aika paljon, ja vaikken saksaa osaakaan juuri yhtään, niin numerot sentään muistan. Ja onneksi niillä on siellä kaupassa yleensä semmoinen näyttö, josta näkee summan. Toki ne voivat sitten ehkä mahdollisesti sanoa sen summan englanniksikin, jos sitä erikseen pyytää. Silloin tosin tuntee olonsa todella tyhmäksi, kun ne tuijottavat minua niin kuin vajaaälyistä. Asiakaspalvelu ei kyllä muutenkaan ole ihan parhaimmasta päästä. On enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että kesken asiakaspalvelutilanteen myyjä jutustelee toisen työntekijän tai jonkun kaverinsa kanssa hollanniksi. Suomessakaan en pidä siitä, että asiakaspalvelutilanteessa lörpötellään jonkun toisen kanssa, kun huomion pitäisi kiinnittyä kuitenkin siihen asiakkaaseen. Ja Suomessa sentään ymmärrän, mistä ne puhuvat. Täällä tulee vähän vainoharhaiseksi ja välillä olen varma, että ne puhuvat minusta. Toki iloisia poikkeuksiakin kohtaa välillä. Tuota sama hollanniksi lörpöttelyä tapahtuu myös oikeastaan kaikkien hollantilaisten kanssa keskustellessa. Yleensä jos olen Suomessa ja keskustelen ryhmässä, jossa on mukana myös sellaisia, jotka eivät suomea osaa, niin keskustelukielenä on 95% ajasta englanti, vaikkei se ulkomaalainen henkilö sillä hetkellä osallistuisikaan keskusteluun aktiivisesti. Se on kohteliasta. Täällä hollantilaiset kesken englanninkielisen keskustelun puhuvat myös keskenään hollantia, ja mielestäni se on melkoisen epäkohteliasta. Ne ei vaan taida ajatella niin täällä.

Eräs ei niinkään kieleen liittyvä kompastuskivi on keittiökoneet. Täällä on semmoinen vanhanaikainen kaasuhella, joka pitää sytyttää tulella. Se on pelottava. En tykkää siitä. Onhan se siis paljon nopeampi, mitä sähköhella, mutta mieluummin odottelisin levyn kuumenemista kuin pelkäisin sinisiä liekkejä. Amerikkalaisen vaihto-opiskelijan kanssa ihmeteltiin sitä aika pitkään, kun ei sekään osannut sitä käyttää, ja sillä sentään on kaasuhella kotonaan. Onneksi naapuritalon espanjatar pelasti tilanteen, ja näytti miten helposti se onnistuukin. Nyt siis osaan laittaa sen päälle sentään, mutta olen kuitenkin huomannut vältteleväni sen käyttämistä. Keittiössä hengailu on muutenkin hieman vastenmielistä, kun jos sinne tulee hollantilaisia kämppiksiä, niin ne eivät edelleenkään puhu minulle. Yksi tyttö tuntuu suorastaan pelkäävän minua. Tuli vähän semmoinen olo, että ai tältäkö Muumien Möröstä tuntuu. Hoh. Yhden kämppiksen kanssa olen jutellut, mutta eipä sekään ole hollantilainen, vaan saksalainen! Että niin. Ehkä minulla on vain käynyt huono tuuri hollantilaisten suhteen. Olen kuullut muilta vaihtareilta hyviäkin kokemuksia.

Tämä teksti antaa nyt sellaisen mielikuvan, että minulla olisi täällä ihan tosi kurjaa. Niin ei kuitenkaan ole, vaikka siitä ei olekaan hollantilaisia tai Alankomaita kiittäminen. Kun lähdin tänne, halusin tutustua hollantilaisiin ja heidän kulttuuriinsa. En halunnut olla niitä vaihto-opiskelijoita, jotka viettää vaihtoajan vain muiden vaihto-opiskelijoiden kanssa. Nyt olen kuitenkin alkanut ymmärtää, miksi ihmiset tekevät niin. Olen alkanut ymmärtää, etten erityisemmin pidä tästä maasta. Ehkä pitäisi yrittää enemmän. Kuitenkin nautin uusien kansainvälisten ystävieni kanssa olemisesta, joten en toisaalta näe mitään syytä, miksi minun pitäisi yrittää niin kamalasti saada yhteyttä kulttuuriin, jota ei tunnu kiinnostavan saada minkäänlaista yhteyttä minuun.

Olen lukenut jonkin verran kulttuurishokista jo ennen tänne tuloani. Tämä teksti lienee oppikirjaesimerkki kulttuurishokin toisesta vaiheesta. Ensimmäisen kuherruskuukausivaiheen taisin skipata kokonaan. Tai ehkä sitä kesti puoli päivää. Tämän pitäisi mennä ohitse. Pitäisi ajatella positiivisesti ja antaa mahdollisuus, sanoo kirjallisuus. Tällä hetkellä minun on vain erittäin hankala keksiä mitään erityisen positiivista tästä maasta ja näistä ihmisistä, noin yleisellä tasolla. On yksittäisiä ihmisiä, joista minulla ei ole pahaa sanaa sanottavana, kuten nyt vaikka esimerkiksi vaihtariryhmäni tutorit.

Kyllä minua vähän mietityttää, että miksi ihmeessä halusin lähteä vaihtoon, ja miksi juuri Hollantiin. Tarvinnee varmaan lukea aikaisempi postaukseni niistä syistä, josko se vähän avaisi silmiä.

Jaa, kai sitä pitäisi opiskellakin?

Alkuun haluaisin esittää pari jännää huomiota Hollannista. Ensinnäkin, näiden liikennevalopylväät on seepraraidalliset. Toiseksi, ambulanssin sireeni täällä kuulostaa jäätelöautolta. Ja bussissa seuraava pysäkki kuulutetaan siinä vaiheessa, kun on jo myöhäistä painaa pysähtymisnappulaa. Semmoista siis.

Tänään selvisin kaupasta käynnistä puhumatta ainoatakaan sanaa englantia! Oli aika päheetä, vaikkakin suurin osa kommunikaatiostani oli nyökyttelyä ja hymyilyä. Osaan jo sanoa kiitos ja ole hyvä ja tilata baarissa oluen. Kaupassa kykenen vähän lukemaan tuoteselosteita. En kuitenkaan mielestäni tarpeeksi, mutta pääkohdat nyt kuitenkin. Hyvin paljon kirjoitetusta hollannista on pääteltävissä. Puhutusta hieman vähemmän, mutta kai siihen jossain vaiheessa pääsee sisään.

Orientaatioviikko oli varsin kiireinen, en edes ehtinyt päivitellä blogia. Oli ties minkämoisia karkeloita ja käytiin tutustumassa yliopistolla ja liikuntakeskuksella ja lauantaina käytiin Amsterdamissakin. Lähinnä kävin kotona vain nukkumassa. Eräs epäonnekas yö eksyin kotimatkalla aika lahjakkaasti, ja saavuinkin kotiin noin kaksi ja puoli tuntia aiottua myöhemmin. Ja jos tätä joskus lukee joku Nijmegeniin tai Hollantiin vaihtariksi lähdössä oleva henkilö, niin suosittelen hankkimaan pyöränlampun jo vaikka ennen sitä pyörää. Allekirjoittanut nimittäin sai sakot, kun ei ollut ehtinyt edellispäivänä hankkimaansa pyörään vielä moista hankkia. Halvemmaksi tulee ostaa se lamppu, Kruidvatista saa kaksi kappaletta pattereineen hintaan 2,39e.

Kämppikset eivät vieläkään oikein puhu. Olen nähnyt muutaman uudemmankin. Nekin aina sanoo hei ja lähtee karkuun. Lienee joku hollantilainen erikoisuus tuokin. Onneksi tunnen ihmisiä muualtakin. Joku päivä kyllä joutunen pyytää apua pesukoneen käyttämisessä.

Huomenna on ensimmäiset luennot. Muilla ne alkoivat jo tänään, mutta minulla ei ole luentoja maanantaisin eikä perjantaisin, aika jyväskylämäinen meininki siis. Vähän jännittää. Tai no, paljon. Täällä kun ollaan todella tarkkoja siitä, että pitää olla ajoissa. Mitä jos nukun pommiin tai eksyn matkalla, kääk! Tai jos en vaikka löydä sitä salia mistään. Ehkä otan turvallisesti bussin huomisaamuna, vaikka se sen pari euroa maksaakin. Melko työläiltä nuo kurssini vaikuttavat kyllä, hirmuisesti luettavaa. Tällä hetkellä tosin työläimmältä tuntuu hankkia kaikki kirjat ja monistenivaskat, niitä kun on joka kurssille useampi. En ole vielä oikein ymmärtänyt kirjaston toimintaperiaatetta. Mutta ehkä saan jonkun mukaani.

Hollantilaiset tuntuvat kovasti pitävän kaikenlaisista korteista. Mulla on siis tällä hetkellä opiskelijakortti (joka on kaksiosainen), kopiokortti, tulostuskortti ja postissa on tulossa vielä liikuntakeskuksen kortti. Opiskelijakortti tosin ymmärtääkseni käy kirjastokorttina, joten sitä ei tarvitse hankkia erikseen. Ja kaikki maksaa, mikä on myös hintsan kurjaa. Opiskelijahintainen ruokakin on Suomea kalliimpaa.

Hurjasti täällä vieraassa maassa joutuu nöyrtymään ja olemaan avoimesti avuton. Suomessa en yleensä kysy apua, ennen kuin on ihan pakko ja mieluummin selvitän asiat itse. Täällä se ei ole aina ihan mahdollista. Onhan se siis noloa pyytää jotain randomia ohikulkijaa näyttämään kartalta, että missä oikein olen, mutta muuten olisin varmaan toisinaan vielä enemmän hukassa. Kai sitä jossain vaiheessa oppii paikat, eikä tarvitse aina olla urpo ja avuton. Ehkä. Varmaankin siinä pari viikkoa ennen kotiin lähtemistä. Ja kotiin lähtemisestä puheen ollen, ei niin mitään käsitystä, koska oikein olen lähdössä. Selvinnee varmaan tässä, kunhan saan tietää, koska tentit ovat. Suomen päässä meillä on pienehkö kissojenhoito-ongelma ajoittuen kesäkuun jälkipuoliskolle, joten mitä nopeammin, sen parempi, tietenkin. Toivottavasti ei nyt kuitenkaan niin nopeasti, että Kela perii tuet siltä kuulta takaisin 8). Kelasta muuten puheen ollen, sain niiltä tänään lisäselvityspyynnön sähköpostitse. Halusivat tietää, mitä opintotuen osaa haen ja mille ajalle. Voi hohhoijaa. Ruksitin siitä lapusta kyllä kaikki osat ja mainitsin ulkomaan opiskelujaksoni pituudenkin. Toivottavasti tuo nyt ei hirveästi viivästytä päätöksen tekoa, olisi nimittäin vallan mukavaa saada vähän enemmän sitä opintotukea, niin kuin kuuluisikin.

Kahden viikon kuluttua meillä on jo ensimmäinen loma, aika vallatonta. Saan silloin herra Avomiehen vierailulle Suomesta. Pitäisi varmaan alkaa vähän jo miettiä, että mitä sen kanssa oikein tekisi. Joku karnevaalihommeli täällä kai silloin on, ja siksi meillä se lomakin on.