alkujärkytys kääk

No niin. Nyt sitä sitten ollaan Nijmegenissä, Hollannissa. Matka oli pitkä ja uuvuttava, ja eksyttiin melkoisen monta kertaa selkeistä ohjeista huolimatta. No, virheistään oppii, tai niin kai ne sanoo. Matka oli kuitenkin jollain tapaa hupaisakin, jos sitä lentoa ei lasketa. Lennossa ei sinänsä ollut mitään erityistä, en vain yhtään tykkää lentää, kun se on minulle niin kivuliasta. No, josko tässä parin päivän sisään palaisi kuulo normaaliksi vielä.

Sain asunnon Vossenveldistä, joka ehkä ulkomuodoltaan muistuttaa Kortepohjan MNOP-taloja. Melko syrjässä tämä sijaitsee, ja kämppikseni ovat kuulemma osa hollantilaisia ja osa vaihtareita. Tässä asunnossa on yhdeksän asukasta, tai ainakin yhdeksän huonetta. Tähän mennessä olen tavannut vain kolme hollantilaista. Tai no, olettaisin niitä hollantilaisiksi, kun ne hollantia puhuivat. Menin esittäytymään ja juttelemaan niille, kun ne hääräilivät keittiössä vähän sen jälkeen, kun olin saapunut. Ne sanoivat hei, ja jatkoivat hollantilaisjuttujaan, ja päätin, etten ehkä hirveästi pidä niistä. Mielestäni olisi kuitenkin kohteliasta vaikka esittäytyä takaisin, kun minäkin vaivauduin niille juttelemaan, vaikka olisin voinut saman tien linnoittautua huoneeseeni.

Ja no, tämä asunto sitten. Ilmeisesti täällä ei kamalasti siivota. Ainakaan keittiössä. Vessoista puuttui paperi ja lattiatkin olivat pölyn peitossa. Oma huoneeni oli siistissä kunnossa edellisen asukkaan jäljiltä, tosin vähemmän kivaa oli se, että huonekaluni olivat kaikki kirjahyllyä lukuunottamatta ladottu sängyn päälle. Ei ollut järin helppoa saada varsinkaan painavaa pöytää nostettua pois siitä. Kolkko tämä huone on. Täällä kaikuu ja tämä on ankea ja ruma. Kaikuminen saa säpsähtelemään puhelimen tekstiviestiääntäkin. Huone on liian iso näin vähälle tavaralle. Mulla on täällä oma suihku, joka olisi aika jee, paitsi ettei sinne saa valoja tai sitten en ole vielä keksinyt, mistä saa. Mulla ei ole tyynyä eikä täkkiä, koska ei huvittanut maksa niistä yli 40 euroa, kun en niitä kuitenkaan ole takaisin Suomeen rehaamassa. Menen ostoksille huomenna. Polkupyöräkin täytynee hankkia.

Vuokrasopimus kieltää huoneessa tanssimisen, koska siitä voi syntyä meteliä, höhö. Hollantilaisilla tuntuu olevan myös kova viehtymys valvontakameroihin. Niitä on esim. busseissa.

Huomenna alkaa orientaatioviikko. Ja ensi viikolla opiskelu. Toivoisin kovasti, että opiskelu olisi ihan suprehyperkivaa, koska jos ei ole mitään mielekästä tekemistä, niin en kyllä millään kykene kuvittelemaan itseäni asumassa täällä viittä kuukautta. Oikeastaan lähtisin mieluusti takaisin kotiin vaikka jo parin viikon päästä. Tai vaikka aiemminkin. Pianhan sen näkee, muuttuuko mieli, kun alkaa ohjelma. Kai minä aion yrittää.

Tiedostan, että tämä kirjoitus on melkoisen negatiivisvoittoinen, mutta en nyt näe mitään syytä ihkutukseen, miten kaikki on ihanaa ja huippua ja mahtavaa, jos kerran niin ei ole. Tämä lienee jotain normaalia, joka menee ohitse, ja haluan kirjata tämän itselleni muistiin. En odottanut tätä ollenkaan. Toki olin kehitellyt mielessäni kauhuskenaarioita, mutta en olettanut, että niistä mikään toteutuisi. Siksihän niitä kuvitellaan, että ne eivät toteutuisi.

Taidanpa kokeilla nukkumista villapaitatyynyvirityksen kanssa.