jonkinlainen loppuyhteenveto

No, kuten harvat lukijani ehkä huomasivatkin, loppukeväästä ja alkukesästä blogin kirjoittaminen vähän unohtui. Tähän oli kyllä varsin hyvä syy, nimittäin elämä. Yksinkertaisesti alkoi olla niin kivaa ja kiireistä, että blogia en oikein muistanutkaan. Ajattelin kuitenkin korjata tilanteen tällaisella loppuyhteenvetomerkinnällä, jossa muistelen viimeisiä viikkoja ja erittelen kotiinpaluufiiliksiä.

Viimeiset viikot olivat, kuten jo sanottua, kivoja ja kiireisiä. Oli hurjasti juhlia, mukaanluettuna legendaariset Suomi-bileet, jotka suomalaisvertaistukeni kanssa järjestimme. Ystävyyssuhteet läheisimpien vaihtareiden kanssa syventyivät, ja pääsin paremmin tutustumaan erääseen hollantilaistutoriimmekin. En siis voi sanoa, ettenkö olisi saanut lainkaan hollantilaisia ystäviä. Oli ihana huomata, että on niitä hyviäkin tyyppejä. Hänelle lahjoitinkin valtaosan keittiöromppeestani - ja kaikesta muustakin, mikä pakkausvaiheessa tuntui ylimääräiseltä, esimerkiksi teippirullista :). Toukokuun loppu ja kesäkuun alku olivat lämpimiä ja aurinkoisia, vaikka toki niitä hollantilaistyyliin perinteisiä tuulisia ja sateisiakin päiviä nähtiin. Kun lähdin kotoa johonkin koko päiväksi auringon paistaessa, pakkasin mukaan varmuuden vuoksi aina pitkähihaisen ja sateenvarjon - olinhan sentään Alankomaissa. Kovin usein niille tuli käyttöäkin.

Opiskelun tiimoilta olin hurjan kiireinen, kevään toisessa periodissa minulla oli pari kurssia enemmän kuin ensimmäisessä. Kurssit olivat kuitenkin mielenkiintoisia, vaikka työmäärä olikin välillä aika hurja. Esseitä sai kirjoitella koko ajan ja lukemistakin oli enemmän kuin tarpeeksi. Tunnustettakoon, että pari kirjaa erästä nimeltämainitsematonta kirjallisuuskurssia varten jäivät miltei koskemattomiksi, kunhan selailin sieltä täältä ja loppukotitentissä käytin avuksi tunneilla tehtyjä muistiinpanoja. Niin, ne loppukotitentit. Niitähän oli. Yhden viikon olin linnoittautuneena huoneeseeni ja kirjoitinkirjoitinkirjoitin (tietysti aikaansaamattomuuskohtausten värittämänä). Juuri tähän aikaan minulla kävi vieraita Suomestakin, vähän jäi harmittamaan, etten ehtinyt heidän kanssaan juurikaan hengailla. Olivat kovin omatoimisia ja viihtyivät kuitenkin, joten eipä siinä kai mitään sitten. Sain kursseista kuitenkin ihan kivat arvosanat ja opintopisteitäkin onnistuin kevään aikana suorittamaan 25, mikä oli ihan hyvin mielestäni.

Kotiinpaluu tuli jotenkin yllättäen, ja huvittavahko vuokranantajakin tuli päivää aikaisessa tarkastamaan asunnon kunnon, joten hirmuinen kiire tuli siivota asunto sellaiseen lähtökuntoon. Sain kuitenkin viikonlopun vielä asua siellä, onneksi. Lähtö kun oli maanantaiaamuna ja olisin ollut varsin käärmeissäni, jos olisin turhan maksanut loppukuusta vuokran ja silti tullut häädetyksi ennen aikojani! Hollannin ihana ennalta-arvaamaton junaliikennekään ei tietenkään toiminut ihan moitteettomasti matkallani lentokentälle. Olin tarkoituksella katsonut junan, joka menee Nijmegenista suoraan Amsterdamiin, jottei minun tarvitsisi painavien kassien kanssa vaihtaa junaa. No, ei olisi pitänyt taaskaan luottaa siihen. Utrechtissa tuli taas pitkä hollanninkielinen kuulutus ja ihmiset alkoivat häipyä junasta. Yritin kysellä muilta ihmisiltä, ja lopulta selvisi, että kyseinen juna lähtisi takaisin Nijmegeniin, ja juna Amsterdamiin Schipolin lentokentälle lähtee aivan eri raiteilta. Siinäpä sitten juoksin ja pääsin menemään portaitakin alas ja ylös. Onneksi tapasin ystävällisiä hollantilaispoikia, jotka kantoivat laukkuni portaat ylös, kun taisin näyttää semisti säälittävältä. Seuraavaan junaan päästessäni rentouduin vähän, mutta turhaan taas. Amsterdamin eteläpuolella ilmoitettiin, että tämä juna jääkin tänne. Taas pääsin sitten etsimään junaa, jolla päästä määränpäähäni. Onneksi se pienen etsimisen jälkeen löytyi ja pääsin jopa lentokentälle asti. Koska minulla ei ollut Nijmegenissa vaakaa, toivoin, ettei laukkuni olisi liian painava. Tietenkin se oli. Ja koska lensin AirBalticilla Riikan kautta Helsinkiin, olisin joutunut maksamaan ylimääräisistä kiloista tuplahinnan kahden erillisen lennon vuoksi, jouduin alkaa heittää tavaraa kuuden kilon edestä roskiin - näiden kuljettaminen Suomeen kun olisi maksanut yli 200 euroa, eikä minulla ollut niin paljon ylimääräistä rahaa enää siinä vaiheessa. Ihmiset jonossa tuijottivat ja naureskelivat, eivätkä ilmeisesti tajunneet minun olevan suomalainen, kun avoimesti suomeksi ihmettelivät tilannettani vieressäni. Tyydyin vain mulkoilemaan heitä ja päätin olla sanomatta yhtään mitään. Lopulta pääsin sitten Suomeen saakka hiukan kevyemmän laukun kanssa, mutta toki logistiset ongelmat eivät vielä päättyneet. Matkatavarat tulivatkin Helsingissä eri terminaaliin ja lähdin sitten muiden matkustajien kanssa niitä metsästämään. Senpä takia myöhästyin sitten siitä bussista, jolla olisin mennyt Jyväskylään. Päätin, että no, menenpä sitten junalla, ja lähdin lentokenttäbussilla rautatieasemalle, missä tapasin siskoni. Rautatieaseman lipunmyyjä kertoi viimeisen junan Jyväskylään lähteneen kymmenen minuuttia aiemmin. Kännykän nettiselaimella sisareni kanssa selvitimme, että kappas Kampista lähtee bussi Jyväskylään kymmenen minuutin sisään ja sittenpä juostiin! Olisin toki päässyt siskoni luo yöksi, mutta pitkän matkan jälkeen halusin jo kotiin, etenkin kun herra Avomies oli pari päivää myöhemmin lähdössä kesätöihin toiselle paikkakunnalle. No, ehdittiin! Olin lähtenyt Nijmegenista ennen yhdeksää aamulla 21.6. ja saavuin Jyväskylään hieman ennen yhtä aamuyöllä 22.6.

Olin jotenkin hölmösti kuvitellut, että kotiutuminen tapahtuisi helposti ja sutjakkaasti, enkä ainakaan sitä kotiinpaluukulttuurishokkia saisi. Vannomatta paras, samaa mieltähän olin sinne mennessäni, en minä varmaan mitään kulttuurishokkia saa. No, tulihan se kotiinpaluushokkikin. Kaikki Suomessa tuntui jotenkin pysähtyneeltä ja tylsältä ja kulahtaneelta. Ihmiset intoilivat joistain hölmöistä ja vähäpätöisistä asioista, enkä oikein jaksanut ymmärtää, että miksi. En myöskään suuremmin arvostanut kavereiden pyyntöä: "No, kerro kaikki!" Miten voi kertoa kaiken, kun on melkein puoli vuotta ollut poissa ja kokenut jotain aivan erilaista? Olihan minulla siis alussa kurjaa, sitä en kiellä, mutta ehkä se oli se alun kurjuus, mikä sai ne loppuaikojen ilot tuntumaan vielä suuremmilta. Vaikka olinkin ikävöinyt kotiin jonkin verran, oli jotenkin tosi karua, että yhtäkkiä minut irroitettiin siitä ympäristöstä, johon olin sopeutunut ja tuikattiin takaisin tänne tylsään Keski-Suomeen. Sain vaihdon aikana muutaman hyvin läheisen ystävän, ja nyt hekin ovat palanneet koteihinsa, eikä me enää eletä samaa elämää yhdessä, niin kuin Nijmegenissa tehtiin. Nijmegenissa olimme ikään kuin perhe, ja sitä sellaista yhteenkuuluvaisuutta ja yhdessä tekemistä kaipaan. Ei me Suomessa tavata kavereita kokkailun merkeissä ja syödä yhdessä viiniä juoden. En oikein osaa sanoa miksi, se ei vain jotenkin tunnu luontevalta näiden ihmisten kanssa täällä.

Nyt kun eletään jo syyskuun loppupuolta, niin toki olen jo sopeutunut tännekin. Matkakuume kuitenkin vaivaa, ja suunnittelemme vaihtarikavereiden kanssa jo vierailuja toistemme luo, jotka tosin ikävä kyllä eivät taida vielä hetkeen olla toteutettavissa. Yhteyksissä ollaan kuitenkin tiiviisti. Nijmegenissa tehdyt opintoni sain hyvin sisällytettyä tutkintooni. 19th-Century American Literature, Multiculturalism in North America I ja II sekä Sexuality in Contemporary Media Culture sujahtivat näppärästi englannin aine- ja syventäviin opintoihin sekä Dutch Culture and Societyn saan ilmeisesti laitettua Intercultural Studies -opintokokonaisuuteen. Täytyypä kyllä sanoa, että oikeastaan opiskelu Jyväskylässä tuntuu varsin kevyeltä tuon Radboudin jälkeen! Tuntuu ihan kummalliselta, kun ei ole hirveästi luettavaa ja kirjoitettavaa joka kurssin joka tunnille. Toki tekemistä nytkin riittää, mutta ei ehkä ihan samassa mittakaavassa kuin siellä. Näin jälkikäteen sanoisin, että kannatti todellakin lähteä vaihtoon. Se antoi niin paljon vaikeuksista huolimatta, että lähtisin uudestaan vaikka heti. Ja jos joku ikinä kysyy minulta, että kannattaako lähteä, niin varmasti pidän paatoksellisen nostalgian värittämän puheen siitä, että todellakin kannattaa :).

Nyt kun katson tuota ennen lähtöäni kirjoittamaan toiveet ja pelot -listaa, niin osa peloista oli kyllä ihan aiheellisia eikä kaikki toiveet toteutuneet. Kämppiksethän olivat ihan omituisia hollantilaisia, joihin en tosiaan tutustunut ollenkaan. Vain parin nimen edes tiesin, eikä kyse ole siitä, ettenkö olisi yrittänyt. Uunia en oppinut koskaan käyttämään, joten leipominen jäi ja jonkin verran lihoinkin eikä siellä yliopistoliikunnassakaan juuri tullut käytyä, kun meni hermot jo siihen tunneille ilmoittautumissysteemin, kun se oli pelkästään hollanniksi. Huoneestani löytyi jos jonkinlaista ötökkää, mutta jalkasientä en saanut. Pyörällä kaaduin kerran, mutta silloin ei ollut enää lunta, eikä pääkään lähtenyt irti, ja onnistuin saamaan kavereita enkä jäänyt yksin. Eikä parisuhde kaatunut tai kissat vihanneet :). Tästä on hyvä jatkaa. Tämä lienee viimeinen merkintäni tähän blogiin, mutta mistäpä sitä tietää, jos aloitan joskus uuden Erasmus-työharjoittelusta vaikkapa 8). Kiitoksia niille, jotka jaksoivat lueskella :).